Vaikeudet muuttuvat väriloistoksi Hanna Hyyn paletilla
23.7.2018
Heinäkuun alussa Kuvataideakatemian Exhibition Laboratory Project Room –galleria tulvi pieniä maalauksia ja leikkimielistä väri-ilottelua. Maalaukset kertoivat merkillistä tarinaa: sellaista, joka pistää hymyilemään, vaikka satu kerrottaisiin tuntemattomalla kielellä. Vajaasta neljästäkymmenestä teoksesta koostuneen Noidan hattu ja muita aiheita -näyttelyn oli koonnut Hanna Hyy (s.1990).
Lukuisista töistä koostuvan näyttelyn jälkeen on vaikea ajatella, että vain kaksi vuotta sitten Hyy ei kyennyt maalaamaan lainkaan. Hän oli ajautunut vaikeaan blokkiin, jonka aikana mikään ei onnistunut. Teosten sisällöllinen kehitys tyssäsi. Halu tehdä hienoja maalauksia synnytti valtavan pelon siitä, että teoksista tulisikin huonoja. Kynnys maalaamiseen kasvoi kasvamistaan.
”Työhuoneella tein paskan maalauksen ja se paska siitä maalauksesta katsoi minua sanoen, että minä olen ihan paska", Hyy kertaa silloisia ajatuksiaan.
Hyy masentui, otti sairaslomaa opinnoista eikä pystynyt työskentelemään pitkään aikaan lainkaan. Hän tunsi suurta huolta monesta asiasta, kuten toimeentulosta, sosiaaliturvan ja yhteiskunnan kehityksestä sekä ilmastonmuutoksesta. Huoli lamautti, kaikki tuntui merkityksettömältä.
"Pikkuhiljaa aloin piirtämään. Sitten jossain vaiheessa aloin miettiä, että mitä jos alkaisi taas maalata. Viime vuonna Kuvan Keväässä olin juuri alkanut maalaamaan, mutta hädin tuskin maalasin vielä niissä töissä, ne oli tosi piirustuksellisia. Olin käyttänyt pensseliä kynänä, en ollut tehnyt värialueitakaan”, Hyy muistelee.
Saadessaan ajan Project Roomiin häntä jännitti, saisiko hän kasaan järkeviä töitä tai ainakaan sellaisia, jotka voisivat olla galleriassa yksin. Etteivät työt hajoaisi ja haparoisi, aivan kuten kaikki tuntui edellisvuosien aikana hajonneen.
”Mutta siitä alkoikin tosi hyvä vuosi. Löysin havainnosta ja tarinankerronnasta paljon voimaa", Hyy toteaa.
"Olin ala-asteella se tyyppi joka osasi piirtää. En tehnyt mitään muuta kuin luin ja piirsin. Se on tosi pitkään ollut osa identiteettiäni. Lukiossakaan en oikein jaksanut valmistautua ylioppilaskirjoituksiin, koska tiesin, että haluan Kuvataideakatemiaan.”
Kuva-artesaanin tutkinnosta jäi vuosi tekemättä, mutta Hyy pääsi tavoittelemaansa yliopistoon. Aiemmissa kouluissa hän oli kokenut, että opiskelijalta vaadittiin aika vähän, mutta Kuvataideakatemian alettua muutos osoittautuikin rankaksi, sillä sellaista kirjoittamisen, lukemisen ja itsenäisyyden määrää ei oltu vaadittu kuin viimeksi lukiossa. Uudelleen opettelu vei aikaa ja opiskelu oli hetken suoranaisessa kriisissä. Hyyn masennus ja blokki maalaamisen kanssa ajoittuivat samaan ajanjaksoon.
”Kun alkaa kyseenalaistaa sitä, että jos ei olekaan taiteilija, jos ei olekaan kauhean hyvä tässä. Olisiko pitänyt panostaa niihin muihin asioihin? Mikä minä sitten olen, jos en tee tätä työtä ja mitä työtä sitten tekisin, kun en osaa mitään muuta? En minä olisi sitten mitään, oma identiteetti on niin paljon kuvantekemisestä kiinni. Se on rankkaa”, Hyy selittää.
Kun kriisi iski, Hyy työskenteli samanaikaisesti kodinhoitajana. Vaikka hän ei kyennyt menemään kouluun, työtä hän ei lopettanut. Se tuntui ainoalta asialta, joka validoi häntä yhteiskunnassa. Nyt Hyy toivoo, että olisi voinut myöntää itselleen jo aiemmin, ettei toisen työn tekeminen ollut kannattavaa vaan ainoastaan kuormittavaa. Hän lopetti työt pian toivuttuaan.
Hyyn mukaan toisen työn tekemisen pakkoon liittyi vahvasti ajatus siitä, että kuvataiteilijan ammatti ei ole oikea ammatti. Harva kuvataiteilija pystyy toimimaan ammatissaan täysipäiväisesti, ja joutuu myöntymään sivutoimisen taiteilijan ammattiin. Työmarkkinoilta ei juuri löydy kuvataiteilijan ammattia vastaavia tehtäviä.
"Olen miettinyt paljon sitä, että voisinko tehdä jotain muuta. On olemassa paljon asioita, joissa voisin saada enemmän hyvää ja konkreettista aikaiseksi. Mutta minulla on myös omat rajoitukseni persoonana ja ihmisenä. Tiedän, ettei minusta voi tulla ympäristöjuristia enkä voi toimia aktiivisesti kansalaisjärjestöissä, koska olen huono pitämään pään kiinni joissain asioissa, olemaan vastuussa ja murrun stressin tai paineen alla. Yritän olla armelias itselleni, kun ajattelen tätä. Olen tullut siihen tulokseen, että tämä on paras asia mitä pystyn tekemään”, Hyy sanoo.
Voisi kuvitella, että harva kykenee arvaamaan Hyyn värikkäiden ja iloisten teosten takana piileviä vaikeuksia. Silti useampi vierailija kertoi näyttelystä kiittäessään myös sellaisia asioita, joita Hyy oli itse kokenut ja toivonut välittävänsä teostensa kautta. Hyy oli kohtaamisista todella liikuttunut, suorastaan pienessä shokissa.
"Aina on puhuttu siitä mitä taide on, sellaisesta myytistä. Koen, että olen päässyt kokemaan sen myytin todeksi. Taiteen taikuus on toteutunut ja se on ihan hurjaa. Se on antanut minulle valtavasti voimaa, toivoa ja uskoa. Voin oikeasti välittää taiteellani joitain sellaisia asioita, joista toinen ihminen saa tunteita. Se tuntuu valtavalta onnistumiselta, mutta myös laajemmin siltä, että taiteessa on järkeä”, Hyy hehkuttaa.
Hyyn teokset ovat samaan aikaan sekä henkilökohtaisia että anonyymeja. Ne perustuvat taiteilijan tarkasti valikoimiin asioihin ja havaintoihin, ja niissä on paljon hänen iloaan ja tekemisprosessin aikaisia tunnelmiaan. Hyyn avartaessa tekoprosessiaan se paljastuu vaikeammaksi, kuin värikkäistä teoksista saattaisi aluksi ymmärtää.
Maalaukset kertovat tarinoita, se on taiteilijalle itselleen todella tärkeää. Tarinat avautuvat yleisölle symbolien kautta. Hyyn mielestä taide voi toimia välineenä sille, että esineelle tai asialle annetaan merkitys, jotta katsoja pystyy teosta katsomalla muuttumaan ja katsomaan itseään. Tätä kautta Project Roomin näyttely sai nimensäkin, Noidan hattu. Taide on kuin taikuutta, hauskaa, ilahduttavaa ja todella kaunista.
"Sitä haluaa uskoa taikuuteen, vaikka tietää, ettei se ole totta. Ihminen voi kuitenkin kuvitella millaista se voisi olla ja sitä kautta nauttia taikatempuista. Se on minusta aika ihanaa", Hyy sanoo.
Masennuksen väistyttyä ja piirtämisen kautta maalaamiseen palattuaan Hyy huomasi olevansa todella onnellinen juuri maalatessaan.
"Jaksoin kiinnostua kaikesta ja asiat alkoivat tuntua mielekkäiltä. Pystyin yhtäkkiä huomaamaan, että sitä voi löytää kauneuden kokemuksen oikeastaan mistä tahansa. Se antoi voimia olla toimijana tässä elämässä ja yhteiskunnassa. Löysin öljypastellit, jotka antoivat uudenlaisen kosketuksen väriin ja sen jälkeen kaikki onkin ollut vain ihanaa”, Hyy kertoo.
Myös teosten tarinoiden tekeminen tuntui terapeuttiselta. Tarinoiden kautta Hyy kykeni asettamaan itsensäkin jonkinlaiseen perinteeseen tai jatkumoon.
”Oli lohdullista huomata, etten kellu yksin mitättömänä, vaan on joku menneisyys, joka on myös minussa", Hyy kertoo.
Tulevaa puolta vuotta Hyy kutsuu puolen vuoden selviytymisjaksoksi. Ennen joulukuista maisteriksi valmistumista Hyy aikoo hakea apurahoja ja Taidemaalariliiton jäsenyyttä. Hän toivoo saavansa apurahaa työhuonetta varten ja näyttelyaikoja gallerioista.
Vaikka toistaiseksi Hyy onkin tyytyväinen elämäänsä Helsingissä, on hän ajoittain miettinyt myös kotiseudulleen Savonlinnaan palaamista, sitten joskus tulevaisuudessa. Hän haaveilee residenssin pyörittämisestä suvun mökillä ja alueen kulttuurielämän rikastuttamisesta.
Hyyn mukaan ikinä ei voi tietää, mitä lopulta tulee tapahtumaan. Vaikeudet ovat kuitenkin opettaneet, että kaikesta oppii ja eteenpäin pääsee aina.
”Kun kuvan tekeminen on paras asia itselle, silloin siihen löytää jonkin reitin ja se tulee vielä palkitsemaan”. Hyy tiivistää.
Hanna Hyyn näyttely Noidan hattu ja muita aiheita loppui 2.7.
Kaikki tekstin teoskuvat näyttelystä on ottanut Anni Tuomi.
Seuraa Hyytä Instagramissa: @hyyhanna