Luonto ja maali yhdistyvät Laura Heinosen teoksissa ennennäkemättömällä tavalla
23.10.2018
“Olin 18, kun tein ensimmäisen ison matkani yksin Amerikkaan. Menin sinne tapaamaan sen aikaista summer loveriani, jonka olin tavannut edellisenä kesänä Japanissa. Hän asui perheineen San Fransisco Bayssa, aivan uskomattoman upeassa asuntoveneessä. Se oli iso, vanha ja keltainen, niin kuin joku Louisiana River Ferry, jossa oli rattaat, höyrypiiput ja kaikki”, muistelee Laura Heinonen, 27-vuotias taidemaalari ja moderni taksidermisti.
Kesärakkauden äiti oli taiteilija Isabella Kirkland, joka tekee dutch still life-asetelmia. Kirklandin teokset käsittelevät ihmisten suhdetta luontoon, erityisesti eläimiin. Hän saattaa rakentaa asetelmia esimerkiksi uhanalaisista eläimistä, lääketieteessä hyödynnetyistä kasveista tai vastikään tieteellisesti luokitelluista luontokappaleista. Kirkland täytti tuolloin myös eläimiä malliksi taiteelleen.
Heinonen oli 18-vuotias, juuri valmistunut IB-lukiosta ja kirjoittanut taiteen ylioppilaskirjoituksissaan saapuessaan San Fransiscoon. Kirkland oli ensimmäinen taiteilija, jonka hän tapasi. Kohtaaminen oli järisyttävä.
”Mulla tuli sellainen Da Vinci -hetki, että edelleen täällä on joku taiteilija, joka samalla tavalla tutkii, analysoi, repii palasiksi ja kasaa uudelleen aihettaan. Ja se jäi jonnekin aivojen pohjalle luonnollisena päätelmänä, että tätä taiteilija tekee, tältä pohjalta merkitys lähtee. Se yhteys ja merkitys siihen maailmaan. Se kiinnosti hirveästi”, Heinonen kertoo.
Neljä vuotta myöhemmin Heinonen oli Lontoossa yliopiston käyneenä taiteilijana, kun hän kuuli kurssista, jolla opetettiin Kirklandinkin käyttämiä tekniikoita.
”Olin juuri ruvennut maalaamaan öljyillä mutta ajattelin heti, että herranjumala, mun täytyy mennä tuolle kurssille. Siitä lähtien olen ollut aivan koukussa raatoihin”, Heinonen muistelee.
Eläinten täyttäminen on tänä päivänä varsin riskaabeli puheenaihe. Kun Heinonen kertoo käyttävänsä taiteessaan kuolleita eläimiä, moni kauhistuu tai nauraa hermostuneesti. Ihmisillä on myös etiikkaan pohjaavia ennakkoasenteita taksidermiaa kohtaan. Ajatus siitä, että joku täyttää eläimiä assosioituu suoraan ihmisiin, jotka käyvät Afrikassa ampumassa leijonia ja norsuja.
Moderneista taksidermeista löytyy kuitenkin monia vegaaneja. Heitä kiinnostaa muun muassa eläimen anatomia, ja kaikilta heistä löytyy kuriositeettia eläimen ruumista kohtaan. He ovat kuin lapsia luonnontieteellisessä museossa, ihmettelemässä, kuinka elävä olento onkaan voitu jäädyttää paikalleen niin uskomattoman aidosti. Mitä eläimen ruumiista poistetaan ja mitä sinne jää jäljelle?
Erityisesti nuoremman polven taksidermistit ovat hyvin perillä alan etiikasta ja laeista, ja noudattavat niitä tarkasti. Heinonenkin osaa ulkoa Suomen luonnonsuojelulain ja jokamiehenoikeudet. Esimerkiksi rauhoitettujen eläinten osiin ei saa koskea, ja sama koskee myös kasveja. Juuria ei saa repiä irti eikä puuvartisia ottaa.
Heinonen käyttää yleensä työssään kuolleena löydettyjä eläimiä ja kierrätysmateriaalia, mitään ei siis tapeta vain maalauksen takia. Tällä hetkellä hänellä on käytössään helsinkiläisen ompelimon jämäturkispaloja.
“Me ollaan kulttuurisestikin vähän kaukana kaikesta orgaanisesta, varsinkin lihan suhteen. Kaikki tulee täydellisen punaisena muovipakkauksessa. Kuka tahansa vetää Mäkkärin hampurilaisen enempiä ajattelematta, mutta jos eteen tuodaan söötti vasikka ja sanotaan, että tässä ois tää veitsi nyt, yhdistämme nämä asiat toisiinsa aivan eri tavalla. Se on todella mielenkiintoista, että kun alan keskustelemaan ihmisten kanssa, ne ei osaa alkuun ajatella, että se raatojen käsittely mitä teen, on ihan samaa kuin se mitä sä teet keittiössä, jos sä teet lihapullia”, Heinonen kertoo.
Kesällä 2018 Heinosta riepoi turhautuminen. Sekä taksidermia että maalaus olivat hänelle suorastaan elintärkeitä ilmaisukeinoja, mutta ne veivät taiteilijaa keskenään aivan eri suuntiin. Samalla Heinosta vaivasi epätietoisuus siitä, missä hän tulisi työskentelemään seuraavat kuukaudet, sillä hän matkusti Madridin ja Helsingin työhuoneiden välillä yhtenään.
Sitten Heinonen keksi jotain mullistavaa. Hän päätti yhdistää kaksi rakastamaansa lajia ja luoda jotain hyvin erikoista, ennennäkemätöntä ja jopa shokeeraavaa. Idea taksidermian tuomisesta maalaukseen syntyi Valkmusan kansallispuistossa kulkiessa ja luonnostellessa.
”Siellä kasvaa tupasvillaa, jonka tupsut näyttävät aivan kaniininkarvalta. Tuli heti mieleen yksi täytetyistä pupuistani. Olin mennyt Valkmusaan nimenomaan maalatakseni maisemia, mutta siinä maisemassa yhdistyivätkin nuo molemmat elementit. Olin aiemmin tutkinut paljon luonnon historiallista säilöntää, sitä miten kasveja dokumentoidaan. Olin miettinyt, miten saisin ne maiseman pienet elementit maalaukseeni, laittaisinko sinne jotain kasvien latinankielisiä nimiä. Mutta siinä hetkessä, kun näin ne tupasvillat, tajusin, että minähän alan laittaa sitä varsinaista orgaanista materiaalia sinne”, Heinonen kertaa edelleen innostuneena.
Nyt Heinonen työskentelee ideansa parissa Taidekeskus Salmelan syysresidenssissä jouluun saakka ja on pitänyt jo yhden yksityisnäyttelyn teoksillaan, joissa on sekä maalia että kasvistoa.
Laura Heinonen: Frozen Reeds II, oil and organic material on board, Ø70 cm, 2018. Kuva: Kari Pullinen
Heinonen kokee itsensä hyvin aistilliseksi, eikä pidä taiteen selailusta esimerkiksi Instagramin kautta, sillä siinä ei saa samanlaista tilallisuuden kokemusta kuin esimerkiksi galleriassa. Instagramissa visuaalinen viesti välittyy lasiruudun takaa, ja se on vain yksi sadoista ja tuhansista muista visuaalisista ärsykkeistä, joita saamme päivittäin.
”Minusta tuntuu, että arkemme, median käyttömme ja kulutuksemme menevät siihen suuntaan, että mitä enemmän ne kuvat välkkyvät silmissä, sitä enemmän kaipaamme ja tarvitsemme rauhoittumista. Tuntuu, että senkin takia luonnossa käyminen on nyt yhtäkkiä ollut hirveän trendikästä, Instagram on aivan täynnä Nuuksiota ja muita kansallispuistoja. Haluamme luontoa myös kotiimme ja seinillemme. Se tuo meille rauhaa”, Heinonen tuumaa.
Taiteen tekijälle tämä avaa uusia mahdollisuuksia. Vaikka teoksista tulisi ladanneeksi kuvan myös Instagramiin, kuten Heinonenkin tekee, hän toivoo kuvan toimivan vain kiinnostuksen herättäjänä varsinaiseen, fyysiseen maalaukseen. Instagramista teoksen katsomista hän vertaa eläintarhaan menemiseksi, sillä teosta voi katsella vain lasin takaa. Heinonen haluaisi sen sijaan päästä entistä lähemmäs oikeaa kohtaamista ja kokemusta ja maalata sellaisia maalauksia, jotka ikään kuin imisivät sisäänsä.
”Niin kuin Liisa Ihmemaassa, niihin voisi vain kiivetä reunoista sisään ja tipahtaa sinne sekaan!” hän huudahtaa.
Yhdistämällä maalaukseen fyysisen kolmiulotteisuuden kerrosmaalaukseen Heinonen uskoo pääsevänsä lähemmäs tavoitteitaan. Kun kerrokset laskostuvat toistensa päälle, katse pääsee vaeltelemaan ja harhailemaan. Kerroksellisuus luo ikään kuin aikaa katsojan ja ihmisen välille. Sama tapahtuu metsässä samoillessa, kun katse voi liikkua loputtomasti luonnon pinnoilla. Heinosen mielestä sama tapahtuu myös teatteria ja konserttia katsoessa. Niissä kaikki muu pimenee ja voi keskittyä vain nauttimaan siitä mitä näkee ja kuulee. Silloin muut häiriötekijät ovat poissa päältä, ja ihmiset keskittyvät nauttimaan taiteen äärellä. Sellaiseen hän haluaa tähdätä omassa taiteessaankin.
Kerroksellinen lähestymistapa pohjautuu osittain Heinosen kiinnostukseen japanilaista taidetta ja kulttuuria kohtaan. Hän suoritti kandidaatin tutkintonsa japanologiasta ja on matkustanut Japaniin muutaman kerran tekemään tutkimustyötä. Hän kertoo, että Japanissa on panostettu vuorovaikutukseen taideteosten kanssa. Siellä käytetään muotoja, jotka saavat katsomaan pitkään. Sen mahdollistaa kerroksellinen maalaus täynnä verkostoja, joka johtaa siihen, että maalauksesta etsitään jotakin. Kun ihminen seisoo taideteoksen edessä, hän kokee saman, mitä hän kokee metsässä samoillessaan. Vaikkei teoksesta löytyisi suurta salaisuutta tai heureka-hetkeä, aivot osaavat pysähtyä. Ja kun ollaan läsnä tässä hetkessä, ei mietitä deadlineja tai tiskivuoroja. Juuri sellainen läsnäolo Heinosta kiinnostaa.
”Kun olet metrossa tai bussissa matkalla töihin kello seitsemän, se että pystyt keskittymään kuuntelemaasi musiikkiin on seikka, joka vie muut arkimaailman stressit ja ajatukset pois. Juuri sitä haluan kehittää maalauksen puolella. Että on jokin, jota katsot ja olet siinä läsnä, ja kaikki muu haihtuu”, hän tiivistää.
”Minua on aina kiinnostanut se, miten Japanissa on ihan erilainen suhde maalaamiseen ja etenkin maalauksen katsomiseen. Maalaus luumunkukista tuodaan esille vain helmikuussa, kun ne luumunkukat tulevat oikeasti esille. Teos pidetään esillä, kun luumunkukat kukkivat, mutta kun kausi vaihtuu ja kukat kuihtuvat, myös maalaus vaihdetaan. Ajatus maalauksessa on se, että se saa katsomaan alkuperäistä näkyä. Se on dialogi, joka saa ajattelemaan ja olemaan enemmän läsnä nykyhetkessä. Ajattelemaan, että ah, nyt tämä tapahtuu! Tiedostamaan, että maalauksessa kukinta on ikuinen mutta minun pitäisi katsoa myös ulos, koska se ei kestä”, Heinonen kertoo.
Heinosen maalausten maalatut kasvit säilyvät ikuisina, mutta kerätyt haurastuvat ja kuihtuvat. Hän toivoo tämän kontrastin saavan ihmiset miettimään ajan vaihtumista, kuten luumunkukkaesimerkissä. Hän haluaa muistuttaa, että oikea luonto on tuolla ulkona, menkää katsomaan sitä.
Jotta teoksissa olevat kasvit – ja mahdollisesti tulevaisuudessa myös eläinten osat – eivät aivan täysin haurastuisi, Heinonen on opetellut käyttämään aineita, joilla ne pysyvät maalauspohjalla. Hän työskentelee toisinaan nykytaiteen ja konservoinnin parissa Factum Artelle Madridissa, joten erilaiset liimat ja muut sidosaineet ovat tuttuja.
Vain taivas on rajana siinä, mihin kokeellinen maalaustapa voi Heinosen viedä. Heinonen on aina ollut kiinnostunut myös erilaisista perinnetaidoista, kuten kirjansidonnasta, puutöistä tai japanilaisten käärömaalausten kehystyksestä. Yksi tapa, jossa hän haluaisi päästä kehittämään taitojaan, on japanilainen taku-hon -tekniikka. Se on vanha hiertämistekniikka, jolla ”säilöttiin” kolmiulotteisia asioita, kuten kasveja ja jopa kaloja, ennen taksidermiaa. Säilöttävän asian päälle asetetaan ohut paperi, jota pitkin tuputetaan hellästi musteella, jolloin paperille syntyy säilöttävän asian kolmiulotteinen pintarakenne.
Taku-hon –tekniikalla Heinonen suunnittelee voivansa tallentaa tekstuureita, kuten hiekkaa ja puun kuorta, joita ei voi käydä vain poimimassa luonnosta maalausta varten. Tekniikan opettelua varten olisi kuitenkin jälleen lähdettävä Japaniin.
”Mutta nyt ensin eletään tämä Salmela. Tässä on Repoveden kansallispuisto lähellä, lähden tutkimaan sitä maastoa. Haluaisin myös tehdä sellaisia maalauksia, joita pääsisi silittämään. Täytyy katsoa, jos saan taksidermian avulla sellaisia pintoja, jotka kestäisivät sen. ”Tule lähemmäs, kosketa minua, rakennetaan yhdessä se dialogi maiseman välille”, ne sanoisivat. Olisi upeaa, että katsoja pystyisi koskettamaan maisemaa maalauksen kautta. Kun yhteys on luotu, niihin paikkoihin haluaa mennä oikeasti”, Heinonen summaa.
Seuraa Heinosta sosiaalisessa mediassa ja katso lisää teoskuvia nettisivuilta