Mia Hamari veistää puun sielun esiin


3.12.2017

Mykistyin nähdessäni Mia Hamarin puuveistoksia ensimmäistä kertaa. Se tapahtui vieraillessani alkusyksystä Hämeen linnassa Pyhät ja pakanat -näyttelyssä. En ollut ennen nähnyt mitään vastaavaa.

Hamarin tapa käsitellä puuta on hienovarainen. Herkässä kosketuksessa on kuitenkin sellaista voimaa, että näyttelyssä ronskimmin puuta käsittelevät kuvanveistäjät Maija Helasvuo ja Tapani Kokko eivät suinkaan jyrää Hamaria alleen. Kolmikko muodostaa itse asiassa varsin tehokkaan kokonaisuuden jylhään linnaan. Heitä ei näytä yhdistävän teknisesti juuri mikään, ja sisällöiltäänkin teoksissa on paljon poikkeavuutta. Hamarin teokset ovat figuureja, joissa on jokin vääristymä. Vääristymä voi syntyä erikoislaatuisista yhdistelmistä aidon eläimen ruumiinosan ja yksityiskohtaisesti veistetyn ihmisen pään välillä. Hahmot ovat satumaisia, tulleet paikalle kuin suoraan eriskummallisimmasta unesta. Ne näyttävät saavuttaneen rauhan ja kantavat sisällään henkilökohtaista tarinaa ja sen suurta voimaa.

Helasvuo puolestaan tekee veistoksensa sekä voimakkain liikkein että rajummin. Veistoksensa on esittävyyttä, mutta sitä ei ole haettu unesta vaan reaalimaailmasta. Ne ovat lujasti kiinni tässä päivässä, eivätkä lähde satumetsien fantasioihin. Näyttelyn nimikin viittaa uskonnollisuuteen, ja Helasvuolta nähdäänkin myös raamatullisia aiheita varsin kookkaissa ja vaikuttavissa teoksissa. Kokko sen sijaan on kyhännyt linnan sisäpihalle Pakanakirkon, joka on rakennettu aavistuksen viistoon. Minun tekee pahaa kulkea sen sisällä, kun normaali tasapaino järkkyy ja olen ympäröity oudoin äänin ja puistattavin, brutaalein veistoksin.

Lisäksi Hämeen linnan saleja on täytetty myös keskiaikaisilla kirkkoveistoksilla. Niitä on tuotu linnaan sekä Suomesta että ulkomailta, osa on linnan omista kokoelmistakin. Kolmen nykyveistäjän ja vanhojen veistosten kokonaisuus on huikea. On ainutlaatuista, että yhdistetään tällä tavoin vanhaa ja uutta keskustelemaan keskenään. Nämä keskustelut vanhojen ja uusien, pyhien ja pakanoiden välillä on jaettu teemoittain linnan eri huoneisiin. Huoneista löytyy niin rakkautta ja äitiyttä kuin kärsimystä ja kuolemaa. Näyttely on kokonaisuudessaan parhaita, joita tänä vuonna olen nähnyt.

Pyhät ja pakanat -näyttelyssä vanha ja uusi kohtaavat toisensa ainutlaatuisessa keskustelussa. Etualalla Maija Helasvuon veistoksia. Kuva: Philip Lernammar

Myös Helsingissä on tilaisuus nähdä Hamarin veistoksia. Galleria Forum Boxissa avautui vastikään taiteilijan yksityisnäyttely Kolmentoista kohtalot. Sydän hypähti melkein ulos rinnastani siitä innostuksesta, jonka tieto tästä sai aikaan. Tällä viikolla ehdin vihdoin tutustua näyttelyyn. Jo ulko-ovella huokailimme ystäväni kanssa ihastuksesta ja poukkoilimme ympäri galleriaa hihkuen aina välissä toisillemme, miten ihana jokin veistoksen yksityiskohdista oli.

Kaiken ihanuuden lisäksi Hamarin veistoksissa on mystistä voimaa, joka vetää puoleensa. Ehkä materiaalit ja niiden käsittely johtaa siihen, että teoksia jää tarkastelemaan yllättävän pitkäksi aikaa. Voi pysähtyä ihmettelemään jokaista jälkeä ja raapaisua puussa. Hamari ei käytä työskennellessään ollenkaan sähköisiä työkaluja. Varsinaisen puun veistämisen jälki onkin kaunista katseltavaa. Itse hän kuvaa työskentelyään "ajatuksettomaksi kirveen vaelteluksi puulla käden viedessä ja mielen seuratessa pienellä viiveellä".

Hamari on sanonut Pyhät ja pakanat -näyttelyn haastatteluvideolla, ettei maalaa veistoksiaan vaan käyttää eri puulajeja, joilla kaikilla on oma värinsä. Osa tummuu ajan mittaan kun taas esimerkiksi vanhalla punahongalla on omanlaisensa kaunis punertavasävyinen väri. Tikkuisesta kuusesta hän ei pidä, vaan käyttää mielellään pehmeää mäntyä. Myöskin koivu, haapa ja pihlaja ovat hyvin käyttökelpoisia puulajeja.

En tiedä johtuuko tapa, jolla puuveistosta katsoo, suomalaisuudesta ja ikiaikaisesta suhteesta metsään. Sen orgaanisuutta jotenkin ihailee ja jää pohtimaan mitä puulajia kussakin kohtaa veistosta on käytetty. Sen painoa punnitsee mielessään ja jää tuijottamaan valtavaa koivunrunkoa ja leikittelee mielessään sillä, miltä sitä tuntuisi silittää ja halata. Muutenkin veistosten hahmoja tekisi mieli silittää ja halata. Taputtaa hieman päätä ja lohduttaa. Istua eteen ja jutella pitkään, kuunnella mitä merkityksellistä hahmolla on sanottavanaan. Niillä kaikilla on selkeä tarina, kohtalo, painolasti ja historia jaettavinaan.

Kuuntelija, 2017, puu, koivun runko, metalli, sammal
Kuva: Anna Autio

Hamari lähtee veistämään satumaisia hahmojaan löytämällä puusta ensin kasvot. Hän käyttää aiheinaan yleensä ihmistä ja eläintä, joissa kummassakin näkee palan toisistaan. Veistoksillaan hän ei tavoittele kauneutta vaan haluaa, että mukana on aina jotain rujoa ja nyrjähtänyttä. Hamari lisää puuveistoksiinsa osia myös vanhoista huonekaluista, eläinten korvista tai jaloista, liittää veistoksen silmiin jopa aidot ripset. Hän on kokeilunhaluinen ja yhdistelee mielikuvituksellisesti materiaalia. Toisinaan tulos on steampunk-henkinen ihmisen ja koneen yhdistelmä. Pojan muotokuva -veistoksessa pojan figuuriin oli kiinnitetty nopeusmittari sekä tiimalasi, jossa hiekka valui niin, että mietimme kääntääkö lasia joku aina hiekan valuttua loppuun.

Taiteilijan ajatukset teoksiin kumpuavat alitajunnasta, unista ja ohikiitävistä ajatuksista. Hamari ei luonnostele omalaatuisia tarinoitaan, sisäistä maailmaansa. Sattumalla on työskentelyssä myös suuri merkitys. Katsojalle teokset näyttävät kuitenkin niin huolella suunnitelluilta ja tarkkaan harkituilta muun muassa yksityiskohtien takia. Teokset ovat ikään kuin kulkeneet matkansa galleriaan pysähtyen juuri siihen paikkaan, jossa nyt ovat. Ne ovat jääneet siihen jakaakseen oman tarinansa ja kohtalonsa.

Isa, 2017, puu, karitsan korvat
Kuva: Anna Autio


Mia Hamari: Kolmentoista kohtalot
17.12. saakka
Galleria Forum Box, Ruoholahdenranta 3 A, Helsinki


Pyhät ja pakanat – ihmisyyden kuvia
17.12. saakka
Hämeen linna, Kustaa III:n katu 6, Hämeenlinna