Säde Puusa
22.6.2017
"Mun vanhemmat oli laittanu mulle muistitikulle vanhoja lapsuusvideoita. Mä katoin niitä tossa yks päivä, ja siellä on videopätkä missä mä oon kaksvuotias, ja mä neuvon mun mummoa miten päin pitää pitää nallea kuvassa, että se näyttää hyvältä. Kaksvuotiaana. Mä en tiedä miks, mutta mulle on sanottu aina et mä oon ollu lapsena tosi musikaalinen. Sit niitä videoklippejä on ihan hirveesti ja missään mä en oo musikaalinen. Mut joka toisessa videossa mä oon sillee et missä mun kamera on tai sitten mul on se kamera kädessä."
Ilmeisesti kaksivuotiaana valokuvaamaan aloittanut Säde Puusa on nyt valokuvaaja, yrittäjä, aloitteleva koomikko ja feministi. Ainakin Instagram-profiilitekstinsä mukaan. Tai yhden niistä kolmesta Instagramista, joita Puusalla on. Tämän lisäksi nuori valokuvaaja on kouluttautunut markkinointi- ja viestintäalan ammattilaiseksi, ja erikoistunut sosiaaliseen mediaan. Muutaman Instagram-tilin ylläpidon lisäksi hän bloggaa, twiittaa, snäppää ja on pitänyt podcastiakin. Kaikki tämä on osa hänen työtään valokuvaajana. Itse sitten varsinaisen valokuvaamisen lisäksi. Ja sen kaiken muun, mitä yksityisyrittäjänä toimimiseen kuuluu.
Puusalla ei ole valokuvaajana koulutusta, ja kokee siitä olevan enemmän hyötyä kuin haittaa. Hän tietää, että valokuvauskoulutuksessa on jatkuvasti projekteja ja tehtävänantoja, ja omia tuotoksia arvostellaan jatkuvasti. Tällainen tuhoaa hänen mielestään oikean luovuuden ja otteen kuvaukseen.
"Mä koen että mä itse voin kehittää itseäni parhaiten. Mutta se on mulle kaikkein sopivin, mä tykkään ite työntää itteeni eteenpäin. En tykkää yhtään siitä että joku muu sanoo mulle mitä tehdä. Senhän takia mä oon myös yrittäjä, etten kestä kun muut määrää mitä mä teen."
Ja eteenpäin valokuvaaja onkin puskenut koko ajan. Hän on unelma-ammatissaan, vaikka toisinaan tuleekin kausia, joina hän haluaisi heittää kaiken ikkunasta ulos, itkeä ja vaihtaa alaa. Kun tulee sellainen ajanjakso jolloin mikään kuvaamiseen liittyvä ei onnistu, Puusa hoitaa varmuuskopioinnit, organisoi muita asioita ja hoitaa "sitä näkymätöntä" puolta valokuvaajan työssä, eli parantelee vaikkapa nettisivujaan. Ja kun kyse on siitä alasta, jolla tietää tahtovansa olla, innostus palaa aina. Riippumatta siitä, onko olo huono, kuvaukset ovat Puusalle aina ”jes vau ihanaa upeeta”. Itse kuvaamistyötä on kuitenkin kovin vähän verrattuna siihen kaikkeen muuhun, mitä kuvaajat tekevät. Suurimmaksi osaksi työ on editointia ja itsensä markkinoimista.
Nykyiseen pisteeseen Puusa oikeastaan vain ajautui. Hän valokuvasi koko nuoruutensa ja tiesi haluavansa tehdä sitä tulevaisuudessa myös ammatikseen. Aluksi hän teki monipuolisesti kaikenlaista kuvausta. Oli esimerkiksi häiden ja muiden erilaisten tapahtumien kuvaamisia, ylioppilaskuvia ja muita potretteja. Joskus asiakkaat ovat halunneet hänet halvan hinnan takia, eivätkä siksi että he pitäisivät Puusan kuvista tai editointitavasta. Syystalvella 2015 Puusa paloi loppuun. Hän oli tehnyt valtavasti töitä, joista suuri osa oli sellaisia, joita hän ei olisi lainkaan halunnut tehdä. Uupumusta seurasi neljän kuukauden kuvaustauko, jonka aikana Puusa alkoi jo pohtia toista alaa ja valokuvaamisen lopettamista. Intohimo oli kadonnut, eikä sellaista voi vain pakottaa tulemaan takaisin.
Maaliskuun 27. päivänä – Puusa muistaa päivämäärät aina tarkasti ottamiensa kuviensa kautta – tapahtui kuitenkin käänne: Puusa hieroi huulipunaa pitkin kasvojaan, otti lampun ja kuvasi itseään.
"Mä tajusin sinä yönä, että nyt mä rupeen tekee niin täysillä ku musta ikinä lähtee, ja jossei siltikään ota tuulta alleen niin sit mä oikeesti luovutan. Että nyt mä yritän kaikkeni ja sitten saa vasta luovuttaa. Mä asetin ittelleni semmosen tavotteen, että vuodessa mun pitäis tienata vuokrarahat valokuvaamisella. Nyt siitä on yli vuosi, ja oon melkein siellä. Nyt mä oon saanu siihen sellasen asenteen että teen täysillä – keväällä 2016 tosiaan oli se 11 kuvausta viikossa – niin ajauduin semmoseen rytmiin ettei voi olla tekemättä töitä. Ja mä saan aina tehtyä, vaikka olisin kipeenä niin mä pystyn istuu koneella tekemässä töitä. Siitä on tullu rutiini."
Puusa kuvasi joka toinen päivä, kahdesta neljään kuvausta kerrallaan. Osassa kuvauksista oli meikkaaja mukana, osassa muutama avustaja ja jotkut otettiin kahdestaan kuvattavan kanssa "kävellen hetken ulkona". Eri mittaisia kuvauksia kertyi lukuisista paikoista niin runsaasti, että Puusa sai laittaa koko portfolionsa uusiksi. Hän keskittyi vain ja ainoastaan siihen, että tajuaa itse millaista kuvaa todella haluaa ottaa. Hän ei halunnut eikä voinut enää olla valokuvaaja, joka yrittää tehdä vähän kaikkea. Täydellisen uudistuksen piti olla myös sellainen, ettei kenellekään jäisi epäselväksi, kuka on Säde Puusa ja mitä hän tekee. Lopulta Puusa ymmärsi, että hän haluaa kuvata pelkästään aikuisia ihmisiä sellaisina kuin he ovat. Se on hänelle kaikkein luontevinta.
Ihmiskuvaamisessa rakkainta Puusalle on se että näkee, kuinka kuvattavan itsetunto nousee kuvaustilanteessa ja sen jälkeen. Kaikki hänen kuvattavansa ovat olleet todella erilaisia, erinäköisiä ihmisiä. Hän ei kuvaa ammattimalleja vaan on kuvannut lähes jokaisen kaverinsa, sekä tietysti myös tuntemattomia. Joillain kuvattavista on ollut itsetunto-ongelmia ja kuvaustilanteessakin epävarmuuksia itsensä kanssa. Puusa on onnistunut helpottamaan niitä tai poistamaan ne jopa kokonaan. Hän pystyy korostamaan kameran kautta ihmisten kauneimpia puolia ja siten kohottamaan monen itsetuntoa. Siinä on jotain terapeuttista, sekä kuvattavalle että myös kuvaajalle itselleen. Varsin tärkeää on se, että Puusan editointi on todella pientä, yleensä värimaailmaan ja kontrastiin keskittyvää. Ihoon hän ei koske, toki sen väliaikaiset epäpuhtaudet hän korjaa kohteliaisuudesta.
"Mun sisäinen feministi on sitä mieltä että ihoon ei kosketa. Mun mielestä siihen ei kuulu tarttua. Musta on ihanaa, jos ihminen kokee mun kuvien kautta ittensä kauniiksi, mutta vielä upeempaa on se että jos mä en oikeesti oo tehny mitään. Sehän on ihan eri asia jos rupeisin photoshoppaa naamaa. Tärkeintä on se, että se ihminen oikeasti myös näyttää siltä. Että se ei oo mikään illuusio. Koska kaikki jota mä oon kuvannu, on ollu tosi kauniita. Vaikka ei oo semmoisia geneerisen kauniita ihmisiä, niin niistä saa upeita kuvia. Mä oon tullu siihen tulokseen et jokainen ihminen on kaunis."
Viime vuoden aikana Puusa kuvasi yli sataa eri ihmistä, joista 80-90% oli naisia. Todella moni kuvattavista oli ensimmäistä kertaa kameran edessä, mitä Puusa ei ole kokenut millään lailla hankalaksi. Moni on halunnut tulla kuvattavaksi ihan senkin takia, että he ovat huomanneet kuvien itsetuntoon vaikuttavan voiman. Kerran kuvauksissa malli ei kuvaussession jälkeen edes halunnut koko kuvia, vaan koki pelkän tilanteen onnellisuutta lisääväksi ja itsensä todella upeaksi. Puusa vertaa kuvauskäyntiä vähän kampaajalla käymiseen: niiltä aina lähtee hyväntuulisena ja hieman uudestisyntyneenä. Kuvaajana hyvän olon tuottaminen onkin Puusalle jopa tärkeämpää, kuin valokuvien lopputulos.
Välillä Puusasta tuntuu, ettei hän etene mihinkään, eikä tiedä mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Toisinaan hänellä on ihan selkeä suunta, mutta tärkeintä on silti pitää rytmiä yllä. Kun koti on myös toimisto, ja studiolla vietettävä aika vähäistä toimistolla tehtävään editointiin ja markinnointiin verrattuna, on itsestä huolehtimiseenkin keskityttävä aivan erityisellä tarkkuudella. Puusa työskentelee maksimissaan neljäkymmentä tuntia viikossa. Tunnit hän kirjaa ylös ja rajojen paukkuessa hänen on mietittävä, mitä vapaa-ajallaan tekisi. Puusa kertoo, että hänen on vaikea rentoutua sillä työnteko on hänelle myös se perinteinen rentoutumiskeino ja se voi viedä helposti mukanaan. Juuri siksi onkin tärkeää kirjata tunteja ylös ja muistaa, että oma henkinen terveys on kuitenkin aina kaikkein tärkeintä.
Joku aika sitten Puusa löysi itsensä vetämästä stand upia. Oliko kyse taas vapaa-ajan täyttämisestä vai mistä, sitä Puusa ei osaa itsekään oikeastaan sanoa. Siltasen open mic -tapahtuman lavalta hän kuitenkin itsensä löysi kertomassa "semmosia juttuja että ne toimii baariympäristössä aikuisille ihmisille, mutta ne ei toimi kirjotettuna koskaan". Hän innostui, ihmiset innostuivat ja hän koukuttui. Stand upista tuli Puusalle tapa kanavoida kaikkea. Sellaisia asioita joita itselle on sattunut, mutta joita ei muuten kerrottaisi kenellekään. Niistä kaikista saa hyvää materiaalia, loistavia tarinoita, vaikkei niitä voisi koskaan kertoa kenellekään muuten.
"Parasta on varmaan se, kun menee keikka hyvin ja sitten meinaat oksentaa. Mua oksettaa ihan hirveesti keikan jälkeen. Varmaan kaikki purkautuu. Tottakai se on parasta myös, että jengi reagoi ja nauraa sun jutuille. Ja ehkä siinä on myös se, kun nyt on ruvennu tekemään tätä vähän enemmän, että jos mun elämässä tapahtuu jotain henkilökohtasta ikävää niin siitä saa jotenkin läpän väännettyä. Jotenki pikkuhiljaa oon alkanu suhtautumaan asioihin ehkä vähän liikaa huumorilla. Mikä on toisaalta myös jotenkin ihanaa."
Valokuvaajana Puusa on myös jatkuvasti tietoinen siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Hän on ottanut sosiaalisen median merkittäväksi osaksi omaa työtään. Varsinkin Instagramin ja sen kuvaformaatin hän huomioi nykyisin jo kuvatessaan, sillä se on muuttanut koko valokuvaamisen sisältöä. Somen myötä valokuva ei ole enää suorakaide vaan neliö. Sen sijaan että valokuva pitäisi saada printattua, tärkeämpää on yleensä se, voiko kuvan ladata Instagramiin ja lisätä vähän filtteriä päälle.
Puusa huomasi asiakkaidensa tarpeen suhteellisen vähän editoiduille, Instagramin filttereitä kestäville kuville tajutessaan, kuinka moni hänen editoimistaan kuvista päätyy Instagram-rajausten ja -filttereiden läpi someen. Hän alkoi lähettämään asiakkailleen valmiiden, editoitujen kuvien lisäksi myös pienesti editoituja kuvia, joita asiakas saisi sitten itse "filtteröidä" miten haluaa. Puusan mielestä valokuvaajankin pitää mukautua aikaansa eikä haikailla vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin kaikilla oli vain järjestelmäkamera mukanaan. Sitä on turha miettiä. On hyväksyttävä, että puhelin on läsnä lähes jokaisen arjessa ja moni kuvaa sillä myös onnistuneita kuvia.
Vuoden alusta saakka Säde Puusa on päässyt käyttämään osuuskuntansa vuokrastudiota. Hän on siellä joka lauantai, vuoden loppuun saakka. Studiota käyttäessään hän on huomannut, että kaikki mitä on kotona aiemmin tehnyt – kuten kiinnitellyt lakanoita seinään ja väännellyt ja käännellyt erilaisia Ikean ja Tigerin lamppuja – ei ole hirveän kaukana siitä, mitä hän studiossa tekee. Vuokrastudiolla oli esimerkiksi huonot taustakankaat, joten pian Puusa löysi itsensä teippaamasta kirpparikankaitaan studion seinille, aivan kuten aiemmin kotona työskennellessään. Hän kuitenkin toteaa studion olevan paljon ammattimaisempi kuvaustila, kuin oma huone. Studio tuo työhön aivan uusia mahdollisuuksia.
"Mulla oli tossa tavoitteena, että sais sen verran säästöön että viiden vuoden päästä vois avata oman liiketilan ja studion. Koska se on mun ultimate unelma. Kun kattoo tätä mun huonetta niin täällä on kaikki kankaat ja kuvausjutut ja tulostimet ja kaikki aivan levällään. Tää kotona töiden tekeminen on välillä semmosta, että mä en saa unta ku kelaan jotain työjuttuja, mutta tää on joku psykologinen juttu kun tietokone on liian lähellä mun sänkyä. Mä haluaisin jonkun erillisen paikan, joka ois mun oma, missä vois tehdä nää kaikki. Se on mun unelma. Mä säästän tosta kuvaushommasta sen verran aina, että saisin ton toteutettua. En tiedä kuinka realistista se on, mutta sitä kohti meen. Ihan sama vaikka menisin kuukaudessa konkkaan niin mä istun siellä – mä vannon että sitten kun mä saan oman liiketilan ja studion, mä istun siellä lattialla päivän, ja oon vaan sillee vau, tää on mun. Se on tietsä joku bunkkeri, varmaan joku semmonen "vuokra sata euroo kuukaudessa" ja mä oon sillee vau tää on mun. Mutta se on se, mihin mä tähtään."